Mä kirjoitin tänään runon: Lapsena niin vapaa ja onnellinen. Nyt niin synkkä ja murheellinen. Ei valoa näy, mikä lapsuuden täytti. Mulle tien nuoruuteen näytti. Nyt osastot ja psykologit, ahdistus ja pahat viinit. Voisinpa alusta aloittaa, kaiken takas palauttaa. ”Sulla hyvin menee” ne sanoo, silti osastolla taas oon. Miks ei ne ymmärrä? Ja kun kaikki niille valkenee ja arvet paljastuu, ovat muka niin ymmällään. Arvet, jotka ei koskaan lähde hävettää, en niitä jaksa enää peitellä. Ne saa olla todiste, että selvisin.
-14-vuotias tyttö
Tos yhes kohdassa pitäis lukee voinnit eikä viinit! Siihen on tullu automaattinen korjaus!
Tuo vaikuttaa joltain Maustetyttöjen biisiltä. Mut hyvä!😊
