Okei eli siis vähän background information: Oon seiskalla. Mulla on todennäköisesti useampia mielenterveys ongelmia (Itse huomattu, ei diagnoseja yhteenkään). Jaan huoneen pari vuotta nuoremman sisaruksen kanssa. Mun luokka on niinkuin se yksi tyyppä joka aina vaan sekoilee ja pelleilee.
[Mikään ei koske koko luokkaa]
Okei; juttuja mitä mun luokka on tehnyt, ei mitään niin vakavaa tai mitään, mutta vaan hauskoja tai hieman outoja tai hitusen ärsyttäviä; Kaks ukkoo kiipes välikatolle kesken tunnin, pari ihmistä vaan huutele vastaukset, jne, harmittomia (suurimmaks osaksi)
Vähän vakavia; ne ei ymmärrä lopettaa ajoissa, ne sanoo tyhmiä heittoja vähän väliä tai tekee tyhmiä asioita (exmpl; sanoo N-sanaa vähän väliä)
Melko vakavia; Haukkuu ’gingeriksi’, ’autistiksi’, ’kehariksi’ tai muuksi samantyylisesti toisiaan ja muita ihmisiä. sanoo ihmisii lihaviksi. Sanoo yhtä meidän luokkalaista anoreksiseksi, hän ei (ainakaan omien sanojensa tai muutenkaa) ole anoreksinen. Matkii pakko-oireita pilkkaavasti. Haukkuu ihmisiä homoiksi. Haukkuu LGBTQIA+ yhteisöä.
Vakavia: pari kertaa pieni osa on joutunut johonkin tappeluun. Ne halveksii erilaisia ihmisä. Osa on rasisteja. Ne ei ymmärrä oikeasti milloin ne on mennyt yli. Ne jatkaa ja jatkaa, vaikka olis jo sanottu että jooko lopettais.
Niinkuin kerran ne ärsytti tahallaan mua, koska sanoin impulsilla pari asiaa, joita en tarkoittanut, ja sanoin anteeksi. Ne ei lopettanut siitä ärsyttämisen, ja sitten ne kerto muille luokasta. Onneksi ne muut ei liittynyt ärsyttämiseen. Mä varoitin että mä saatan sanoa jotain muutakin pahaa tai uhkailevaa impulsilla, jos ne jatkais, mutta ne jatko. Lopputulos; Selvittelyä kuukausi alkuperäisen tapauksen jälkeen. kaksi uutta viiltoa. pahempi mielenterveys. Pääsen helpommin käytävään tekemään tehtäviä/rauhoittumaan kuin muut.
Kotona mä haluaisin kertoo että mulla on paha olla, mutta mä en koskaan löydä hyvää hetkeä, jolloin mun sisarukset ei olis siellä, ja mun vanhemmat ei olis pahalla tuulella tai tosi iloisia, kun mä en halua niiden mielen laskevan mun takia. Ja mä suoraan sanottuna olen surkea ihmisten kanssa. Esimerkiksi kerran yksi mun kamu mun harrastuksessa tuli sinne tosi surullisena, ja mä kyllä tunnistin sen olevan surullinen ja niin edelleen, mutta mulla ei ollut pienintäkään hajua mitä tehdä, niin mä jätin sen mun parin muun ihmisen huoleksi, jotka onneksi tiesi mitä tehdä.
Joo, voisin puhuu terkkarille tai jollekulle muulle koulun aikuiselle, mutta mä en uskalla ja en myöskään osaa puhua niillekkään. Joten nyt mä kirjoitan siitä tälläisille palstoille ja mun päiväkirjaan. Se auttaa aika hyvin. Mutta silti joskus on niin huono aika ja päivä, mä teen… Asioita joista en ole ylpeä, Coping skillinä. Se ei ole hyvä coping skill, mutta mä yritän lopettaa, ja olen onnistunut ihan hyvin. Mä välillä myös huomaan raapivani/hankaavani kättäni tai jalkaani, ja pureskelavani sormea tai kämmentä. Yhden kerran liikkatunnilla mun teki mieli pureskella mun mailaa, pelattiin jotain olikohan pickleball nimeltän, ja mun ystävä ei pidä pallopeleistä niinkuin, yhtään, ja sai pallon poskeen kesken pelin ja mä en tiennyt mitä tehdä, kun se sano että kaikki oli hyvin, mutta mä näin että se pelästy ja että se pallo oli kova (Salibandy palloilla pelattiin).
Joinain päivinä mun tekee mieli juosta metsään ja jäädä sinne. Jos mä voisin, mä liittyisin Artemiksen Metsästäjiin. Mä haluaisin Androgeenisen kehon, mutta mulla on melkeen kaikkea muuta. Mä haluaisin olla oma itseni, mutta mä tiedän että jos mä olisin, mua kiusattais ja ihmiset olis sitä mieltä että olisin tosi outo ja sitten en voisi mennä kouluun, kun ihmiset siellä, (eteenkin Evlutissa olevat, sori nyt vaan) ei ymmärrä eri uskontoja ja väheimmistöjä.
Muuten, musta olis kiva jos ETssä olis jotain muuta kun samat jutut uudelleen ja uudelleen, ja että Evlutissa opiskeltais muita uskontoja *ENNEN* seiskaa. Ja myös eteenkin muita väheimmistöjä, sillä niillä on usein vääriä tietoja kun heille ei opeteta sitä, toisin kuin ETläisillä, jotka on opetellu ykkösestä asti niitä.
Itse olen Helleenistinen Polytheisti, mutta mulla ei ole mitään alttareita tai muuta, kun en muistais siivota niitä ja unohtaisin kaiken ja muuta. Joskus mä toivon että mä voisin elää taruissa ja saduissa, tarinoissa jotka eivät ole suurimman osan mukaan väestöstä totta millään tavalla. Mä haluan olla onnellinen ja mä haluan ystäviä jotka ymmärtää, jotka on samanlaisia kuin mä. Mä haluan eroon niistä ihmisistä jotka ei edes yritä ymärtää, niistä jotka eivät välitä muista.
Mulla on huonoja, huonoja ajatuksia ja coping skillejä. Huonoja ideoita ja huonoja toiveita.
Maailma tuntuu tosi kauhealta paikalta kun kaikki mainostavat ja suorastaan tunkevat huonoja
uutisia mun ja muiden naamaan. Mä en haluis olla parilla tunnilla kun ne triggeröi mun huonoja
coping skillejä. Mutta mä en uskalla sanoa. Mä en uskalla erota joukosta. Mä en uskalla olla minä.
Kiitos jos jaksoit lukea tän loppuun.
Moi!
Kiitos viestistäsi ja hienoa, että halusit jakaa ajatuksiasi tänne. Kirjoittaminen onkin tosi hyvä tapa jäsentää ja käsitellä ajatuksiaan. Osaat taitavasti kuvata, mitä kaikkea mielessäsi liikkuu.
Oli kurja kuulla, kuinka luokassasi on ihmisiä, ketkä huutelevat ja nimittelevät muita. Rasistiset ja syrjivät puheet ja nimittelyt, kehon kommentointi ja haukkuminen tai mikään muukaan nimittely tai kiusaaminen on aina väärin. Ovatko koulun aikuiset tietoisia kaikesta tästä ja onko tähän yritetty puuttua?
Olen pahoillani myös, että sinä olet joutunut kokemaan kiusaamista. Kerroit tästä tilanteesta, jota selvitettiin vielä jälkikäteen. Tuntuuko, että onko tilanne rauhoittunut sen jälkeen vai onko samanlaista kiusaamista sinua kohtaan ollut edelleen?
Kerroit, että sinulla on mielenterveysongelmia sekä jaoit myös ”coping skillistäsi”. Pahan olon kanssa ei pidä jäädä koskaan yksin ja myös apua on tärkeää saada siihen, jos satuttaa itseään. On hienoa, että olet miettinyt vanhemmillesi ja terveydenhoitajalle tai muulle koulun aikuiselle kertomista. Puhuminen ei kuitenkaan aina ole helppoa ja se voi tuntua erityisen vaikealta silloin, kun on kyse vaikeasta aiheesta. Tärkeää kuitenkin olisi, että sinua lähellä olevat aikuiset tietäisivät oikeasta voinnistasi.
Joskus voi olla vaikeaa löytää sopivaa ajankohtaa asian puheeksi ottamiselle. Vaikutat tosi empaattiselta nuorelta, joka osaa pohtia hienosti myös muiden tunteita. Vanhempasi aikuisina kestävät kuulla vaikeatkin asiat ja he aivan varmasti haluavat tietää, mitä sinulle ihan oikeasti kuuluu. Mitä jos kertoisit vanhemmillesi, että sinulla on asia, josta haluaisit puhua, mutta puhuminen tuntuu vaikealta? Tai mitä jos kirjoittaisit heille kirjeen, jos puhuminen tuntuu liian vaikealta?
Apua on tärkeää saada myös kouluterveydenhoitajalta tai joltakin muulta koulun aikuiselta. Tuntuisitko sinusta helpommalta kertoa ensin vanhemmille, jotka voivat olla tukenasi siinä, että saisit keskusteluajan koulun aikuisen kanssa? Vai miltä sinusta tuntuisi suoraan mennä juttelemaan koulun aikuisen kanssa?
Olet taitava kirjoittaja ja kannustankin sinua hyödyntämään kirjoittamista puheeksi ottamisen apuna. Nuortennetissä löytyy myös ”Huoli puheeksi” -lomake, jota voi halutessaan myös kokeilla, jos puheeksi ottaminen tuntuu vaikealta: https://www.nuortennetti.fi/apua-ja-tukea/puhu-huolista/huoli-puheeksi-lomake/
Voit ottaa yhteyttä meidän Nuortennetin palveluihin, jos haluat jutella nimettömästi ja luottamuksellisesti. Meillä on Lasten ja nuorten puhelin 116 111, chat ja nettikirjepalvelu, joissa voit puhua kaikesta, mistä olet tähänkin kirjoittanut ja ihan mistä tahansa muustakin. Meidän nimettömään palveluumme yhteyttä ottaminen voi olla myös hyvä tapata harjoitella puheeksi ottamista! https://www.nuortennetti.fi/apua-ja-tukea/lasten-ja-nuorten-puhelin/
Myös Nuorten tukilinja samassa numerossa (116 111) päivystää joka ilta klo 20-00. https://www.nuortennetti.fi/apua-ja-tukea/lasten-ja-nuorten-puhelin/nuorten-tukilinja/
Vaikutat tosi fiksulta ja ajattelevaiselta nuorelta. Ansaitset ympärillesi ihmisiä, keiden seurassa sinun on hyvä olla ja voit olla aidosti oma itsesi. <3
Halauksin,
Lasten ja nuorten puhelimen ja chatin päivystäjä
Hei!
Joo, aikuiset on kuullut ja huomannut ja puuttunut, valitettavasti ei ole auttanut kovin paljon. Oikeasti, yksi opettaja jopa sano meidän luokasta että ”Jos mä vaikka haluaisin tietää täältä (koulun nimi) joltakulta jonkun rasistisen vitsin, niin mä tulisin kysymään joltakulta teidän luokkalaiselta”
Ja onneksi tämä impulsiivilla sanottu juttu jo loppui vähän aikaa sitten, ja se on jo unohtunut suurimmaksi osaksi.
Tiedän, että minun pitäisi kertoa ja että se auttaisi, mutta kun en itsekkään paljon tiedä mikä on ongelmana, niin on vähän vaikeeta. Mun vanhemmat todennäköisesti olis joo huolissaan ja haluaisi auttaa, mutta mä en uskalla kertoa niille (niillä on tietoa mielen ongelmista, molemmat työskentelee hyvinvoinnin piirissä), vaikka ne ovatkin varmasti hyväksyviä ja tukevia.
Koulussani on pari aikuista, joihin luotan, mutta suurimpaan osaan en luota (trust issues ja ärsyttäviä tai muuten ei niin hyviä opeja), jotka kertois muille mun opeille, ja osa on sellasia jotka tulis ihan varmana kysymään tai puhumaan siitä niin että osa tai koko luokasta olisi paikalla, eli, kesken tunnin.
Kiitos että luitte ja vastasitte viestiini ja kiitos vinkeistä ja ylipäänsä koko viestistä.
-I don’t know anymore
Ja mä myös katsoin mun ongelmiin, ja yksi juttu joka mulla saattais olla on ’Alexithymia’, eli siis suomeksi ”Ei sanoja tunteille”, tai jokin muu samantyylinen juttu.