Terve. Olen 09 nuori jolla on ollut jonkinlaista itsetuhoisuuden esiintymää alkaen noin 8 tai 9 vuoden maissa, ja on aalloittain tullut ja mennyt, pahentunut ja parantunut aika-ajoittain. Nuorempana se oli enimmäkseen pelkkää ideointia, katsoin viiltelyn ja itsemurha-ajattelun olevan jotenkin ”siistiä”. Jouduin siis terapiaan aikaisin. Ongelma on kuitenkin ollut, että en yksinkertaisesti osaa keskustella terapeutin kanssa. Heitä on ollut monia vuosien varrella, mutta kenellekään (osittain toimintaterapeuttia lukuun ottamatta) en ole oikeastaan avautunut ollenkaan. Korkeintaan olen sepittänyt jotain mielenkiinnonkohteistani tai heittänyt jotain sarkastista vitsiä. Näitä ennen en puhunut ollenkaan. Sama kuitenkin toistuu jos terapeutti menee vähänkin syvemmälle, yrittää vaikka kysyä miltä minusta tuntuu. Siinä tilanteessa sulkeudun ja menen kokonaan hiljaiseksi, en katso silmiin, lukittaudun siihen asti kunnes aihe vaihtuu. En ole ikinä osannut puhua tällaisista asioista, vaikka se olisi kovin tärkeää, etenkin nyt, kun olen oikeasti aloittanut itseni fyysisen vahingoittamisen. Toisaalta, se ei ole ainakaan omasta mielestäni itsevihaan liittyvää tai kuolemaan toivomusta. Enemmän jonkinlaista mielenkiintoa ja yksinkertaista, lapsenmielistä uteliaisuutta. Minulla on aina ollut kumma suhde veren kanssa, omani siis. Minulla on herkkä nenä, joten nenäverenvuotoja tulee usein. Näissä tilanteissa harvoin laitan tupon sieraimeen ja odotan. [osa tekstistä poistettu] Kuukautisvuotoa on minulla ollut kahdeksanvuotiaasta asti, mutta se ei ole minulle niin iso asia kuin aiemmin mainittu. Ja nyt, kun välillä tulee jonkinlainen pieni viilto joko vahingossa tai varta vasten, katselen, maistan ja siivoan, laastari päälle. Sen jälkeen tarkastan aina välillä missä kunnossa se on. Mutta vasta tullut harvinaisempi ”tapa” on ollut itseni pureminen. [osa tekstistä poistettu] Näin tapahtuu kun olen hyvin rasittunut, minulla tulee tunne että on pakko purra jotain, ja joskus tämä jokin on minä itse. Puremisesta tietävät muu perhe ja terapeutit, viiltelystä ei vielä kukaan. Toisaalta minusta tuntuu, että he tietävät, eivät vain kehtaa kysyä. Tarvitsisin apua etenkin kommunikaation suhteen. En osaa keskustella puheen kautta mitään itseni hyvin(tai pahoin-)vointiin liittyvää, kenenkään kanssa kasvotusten omalla äänelläni. Osaan paljon paremmin ilmaista itseäni kirjoittamalla, kuten varmaan tästä koko raamatusta näkyy. Mutta se ei arjessa ole kovin toimiva keskustelumuoto. En ole oikein varma miten voisin kehittää kommunikaatiotaitojani siihen suuntaan, että osaisin puhua ihan omalla suullani ja äänelläni ilman että lukittaudun omiin ajatuksiini heti kun joku astuu hiemankin mukavuusrajan yli keskustelussa. Kiitos, kun luit.
Moi!
Kiitos, kun olet rohkeasti ja rehellisesti purkanut ajatuksiasi tänne!
Moderoin viestistäsi pois joitakin kohtia, joissa olit kuvannut itsetuhoisuutta tarkemmin, mutta olen kyllä lukenut viestisi kokonaan.
Kirjoitit viestissäsi, että sinulla on ollut jo hyvin nuoresta asti itsetuhoisuuteen liittyviä ajatuksia ja nyt olet alkanut satuttamaan itseäsi. Itsensä vahingoittamiseen ja itsetuhoisiin ajatuksiin on aina saatava apua ja onkin hienoa kuulla, että käyt terapiassa. Aina ei ole kuitenkaan helppoa puhua kaikista aiheista – erityisesti niistä vaikeista, joista samaan aikaan olisi kuitenkin tosi tärkeää puhua. Minusta onkin tosi hienoa, että pohdit, millä tavalla voisit kehittää kommunikaatiotaitojasi.
Kuten itsekin tunnistat, niin sinä tosiaan osaat kuvailla ajatuksiasi taitavasti kirjoittamalla. Se on lahja, mistä voit olla ylpeä! Oletko koskaan näyttänyt mitään kirjoittamaasi tekstiä aikuiselle, esimerkiksi terapeutillesi? Kasvokkain puhumista on hyvä opetella myös, mutta ajattelen, että tärkeintä olisi, että saisit ilmaistua ne vaikeat ajatuksesi jollakin tavalla. Kirjoittaminen voi tähän olla mitä parhain tapa, koska se on sinulle luontevinta!
Mitä siis ajattelisit siitä, jos kirjoittaisitkin terapeutillesi ja/tai perheesi aikuisille? Kertoisit rehellisesti itsesi satuttamisesta ja muista asioista, mistä puhuminen on vaikeaa sekä siitä, kuinka haluaisit kehittää kommunikointitapojasi. Näin aikuiset tietäisivät, missä mennään ja pystyisivät tukemaan sinua vielä paremmin.
Jos haluat harjoitella ääneen puhumista, niin voit soittaa nimettömästi ja luottamuksellisesti meidän ilmaiseen Lasten ja nuorten puhelimeen 116 111. Joskus se voi olla hyvä tapa harjoitella puhumista, kun sen voi tehdä nimettömänä ja kasvottomana. Puheluihin vastaavat vaitiolovelvolliset koulutetut vapaaehtoiset päivystäjät. Voit jutella mistä aiheesta tahansa. Puhelun voi aina lopettaa kesken, jos siltä tuntuu ja voit aina soittaa uudestaan. https://www.nuortennetti.fi/apua-ja-tukea/lasten-ja-nuorten-puhelin/
Samassa numerossa päivystää iltaisin klo 20-00 myös Nuorten tukilinja. Siellä sinun on myös mahdollista varata soittoaika MLL:n työntekijälle. https://www.nuortennetti.fi/apua-ja-tukea/lasten-ja-nuorten-puhelin/nuorten-tukilinja/
Halutessasi voit tulla myös Lasten ja nuorten chattiin juttelemaan tai kirjoittaa nettikirjeen täällä Nuortennetissä!
Olet oikealla tiellä, kun olet saanut jäsenneltyä ja kirjoitettua ajatuksiasi näin taitavasti ja huolella. Apua vaikeisiin asioihin ja kommunikaation harjoitteluun on saatavilla. Toivon sinulla kaikkea hyvää! <3
Lämpimin terveisin,
Lasten ja nuorten puhelimen ja chatin päivystäjä